Tätä tekstiä värittää vahva tunnereaktio ja vuosien takaiset edelleen voimakkaina elävät muistot. Pyhimys ja nimenomaan tämä levy ovat tärkeimmät syyt siihen, että aloin kuunnella räppiä. Löysin Tulvan vaellellessani Iso Omenan kirjaston levyhyllyjen lomassa, ja nappasin albumin silmää miellyttävän kannen perusteella tietämättä genrestä tai artistista sen enempää. Hämmentävää kyllä löydän tapahtuman edelleen lainaushistoriastani:
Ei vaadittu kuin pari kuuntelukertaa ennen kuin olin täysin hurahtanut. Asuin tänä opiskeluaikaa edeltävänä kesänä vielä vanhempieni luona, ja muistan istuneeni omassa huoneessani työiltoina stereoiden edessä - silloin kuuntelin musiikkia vielä jostain muualta kuin tietokoneelta - valvoen luvattoman myöhään Tulvan syövereissä. Tuijotin kuluvia sekunteja ja antauduin täydellisesti musiikille (asia, jota tapahtuu tänä adhd-aikakautena häpeällisen harvoin).
Alle kuukauden päästä rustasin Pyhimykselle sähköpostin, jossa kyselin häneltä Tulvan sanoituksia omasta mielestäni kekseliäin sanakääntein. Ikävä kyllä todistusaineisto on vielä tallessa ikivanhan hotmail-tilini uumenissa, ja saa nyt lievän häpeän punan poskilleni. Ensinnäkin en ymmärrä, miksi en voinut vain kuunnella tarkkaan ja ymmärtää sitä kautta sanoituksia itse, ja toiseksi olen muotoillut kysymykseni aivan liian pitkästi ja kömpelösti lörpötellen. Viesti on lähes kokonaisuudessaan tässä:
Voi että. Pudistelen synkkänä päätäni 18-vuotiaalle pilkku- ja oikeinkirjoitussäännöistä piittaamattomalle itselleni. Pyhimykselle pisteet siitä, että hänen vastauksensa sisälsi enemmän kuin yhden lauseen, ja että siihen mahtui jopa pilkahdus huumoria, sekä suora linkki sanoituksiin. Joka tapauksessa ihastumiseni Pyhimyksen musiikkiin alkoi tästä haparoinnista, ja viehätys on kasvanut vuosien myötä. Tulva on edelleen ylivoimaisesti tärkein levyni, siksi että se kannusti minua rakastumaan räppiin ja tietysti siksi, että se on mestariteos itsessään. Twang Kingsin biitit yhdistettynä Pyhimyksen sanoituksiin ja flow'hun muodostaa niin lyömättömän kokonaisuuden, että samankaltaista reaktiota on turha yrittää hakea muualta. Jos osa kappaleista saa edelleen, kuuden vuoden jälkeen, silmäni kyyneltymään, on kyseessä kiistattomasti ainutlaatuinen teos.
Jotta teksti ei menisi pelkäksi vaivaannuttavaksi ylistämiseksi, koetan pukea vahvat tunteeni jonkinlaisiksi sanallisiksi perusteluiksi. Levyllä käsitellään teemoja, joihin en 18-vuotiaana vielä oikein osannut suhtautua niiden vaatimalla vakavuudella, mutta jotka ovat parin viime vuoden aikana avautuneet paljon selkeämmällä ja samaistuttavammalla tasolla. Ahdistus tulevasta, nuoruuteen sisältyvän korkealentoisen haaveilun lopahtaminen, jämähtämisen pelko, ulkopuolelta tulevat kohtuuttomat odotukset, epätyydyttävät ihmissuhteet ja vaikeus kohdata ketään aidosti klikkaavalla tasolla. Tiivistettynä ja kliseisesti ilmaistuna nuoren aikuisen kasvukipuja. (Hyi. Häpeän sanavalintojani. Onneksi Pyhimys osaa pukea sanomansa omaperäisempään muotoon.) Omien energiavarojen riittämisen lisäksi taakkana harteilla lepää koko maapallon ehtyvät resurssit samalla kun yhteiskunta ja sen armottomasti pyörivät rattaat painavat päälle, lyttyyn ahtaaseen valmiiksi muotoiltuun kaavaan.
Tulva on teemoiltaan melko yhteneväinen levy. Aiheet ovat monipuolisia ja näkökulmat vaihtelevia, mutta vallitseva tunnetila on pohjimmiltaan samankaltainen. Se on jotakin suljettujen ovien ja itse tyrittyjen tilaisuuksien manaamisen, ja edessä siintävien vuosien tarjoamien potentiaalisten valoisampien mahdollisuuksien punnitsemisen - toisin sanoen epätoivon ja toiveikkuuden - välimaastosta. Samalla Tulva rakentuu nyky-yhteiskunnan ja iältään kolmenkympin molemmin puolin asettuvan sukupolven kriittisen tarkkailun varaan, ja siinä Pyhimys on lähes sietämättömän taitava. Hän ei missään nimessä aseta itseään arvioinnin yläpuolelle, vaan ajelehtii sanoituksissa tuskallisen tietoisena kaikesta kurjuudesta samassa veneessä kuin muut osaansa huokaisten tyytyneet elämäntapaonnettomat, mutta skarpit havainnot siitä, kuinka salakavalasti elämä samanaikaisesti jämähtää paikalleen ja kuljettaa säälimättömästi mukanaan, osuvat hetkittäin liian kipeästi suoraan maaliin. Mikä onkin epäilemättä tarkoitus ja yksi levyn kullanarvoisista ansioista.
Kappaleet heittävät kuuntelijan ääripäästä toiseen sinkoilevien tuntemusten pyörremyrskyyn Pyhimyksen ulosannin ja sanoitusten taustaksi valittujen biittien heittelehtiessä vimmaisesta uhkaavaan, ilkikurisesta salamyhkäiseen, aggressiivisesta antaumukselliseen. Vaikka olen koko pienen elämäni ajan nauttinut äärettömästi musiikista ja pitänyt sitä aina mittaamattoman arvokkaana voimavarana arkisen taivallukseni keskellä, en edelleenkään aina ymmärrä, kuinka sillä voi olla niin käsittämätön valta viedä kuulijansa määrättyihin tunnelmiin tietyn rytmityksen, melodian, äänenpainon tai sanavalintojen avulla. En ymmärrä mitään musiikin teknisestä puolesta, en osaa oikeita termejä tai aavista millainen on kappaleiden konkreettinen kokoamisprosessi, mutta niin kauan kuin pystyn musiikin kautta kokemaan merkittäviä elämyksiä, en välttämättä haluakaan. Tyydyn siis toteamaan, että Tulvassa pienimmätkin efektit ovat viimeisen päälle asetellut, sillä kokonaisuus on saumaton ja siirtymät kappaleesta toiseen kaikessa yllätyksellisyydessäänkin sujuvat. Äänimaailma noudattelee kunkin biisin aihevalintaa asettaen niille soveliaat kehykset, ja johdattelee kuulijan määrätietoisesti omaperäisestä tarinasta seuraavaan jättäen kuitenkin tilaa omille tuntemuksille, jotka itselläni vaihtelevat päivästä ja elämäntilanteesta toiseen. Joskus jo parisuhdeväkivaltaa käsittelevän Toran ensimmäiset tahdit saavat poskeni märiksi kyynelistä, joskus istun kivikasvona biisin läpi ja antaudun mieluummin vaikkapa artistinurasta kertovan Vimman eteenpäin vievän vilpittömällä - vai väreileekö pohjalla kuitenkin kritiikki kaikenlaista kaupallisuutta vältteleviä aitopäitä kohtaan? - kunnianhimolla kuorrutetun energian vietäväksi.
Tulvan soundimaailma on siis mitä ilmeisimmin erittäin oleellinen osa kokemusta, mutta Pyhimys on ydin. Ilman hänen neronleimauksiaan ja taitoaan pukea arkiset havainnot oivaltavaan korvia ja ajatuksia hivelevään muotoon ei Tulvalla olisi sitä selittämätöntä vetovoimaa, joka pakottaa minut palaamaan sen pariin yhä uudestaan, huolimatta siitä, että aikaa edellisestä kuuntelukerrasta saattaa olla kulunut kuukausikaupalla, joskus yli vuosikin. Ja joka kerta liikutun. Mielialani levyä kuunnellessa ajelehtivat epätoivosta ja melankoliasta toiveikkaaseen, sisukkaaseen, jopa hurmioituneeseen. Riippumatta siitä, onko kyseessä tavanomaisesti positiiviseksi vai negatiiviseksi katsottu olotila, rakastan piehtaroida kummassakin. Käsitän toki, että osa (yli)reagoinnistani liittyy nostalgiaan ja kaipuuseen takaisin niihin kuukausiin, kun kaikki se, mitä levy symboloi, alkoi - opiskeluvuodet, räppiympyröihin ujuttautuminen (hyi taas sanavalinnoilleni), parikymppiseksi kypsyminen - mutta en silti yksinkertaisesti suostu vähättelemään Pyhimyksen kyvykkyyttä. Ja miksi pitäisikään. Hänen lyriikkansa ovat nimenomaan sitä, sanan perimmäisessä merkityksessä: runoutta. Poikkeuksellisen ajatuksenjuoksunsa avulla hän vie sanoilla leikittelyn tasolle, jolla neljäänkymmeneenviiteen minuuttiin mahtuu elämä.
Pyhimys & Twang Kings: Tulva. Monsp Records 2008.
