maanantai 12. tammikuuta 2015

Paska Sohva-klubin avajaiset 9.1., livenä Khid & Lommo


Perjantaina olin vähällä jättää tämän historiallisen tapahtuman väliin. Kukaan ystävistäni ei ollut menossa, oloni oli juminen ja epäsosiaalinen, ja Netflixin tarjonta meinasi vetää pidemmän korren.

ONNEKSI päätin toisin.

Suuntasin Kutoselle kahdeksitoista, ovelana taktiikkanani saapua pelipaikoille juuri keikkojen alkaessa, etten joutuisi notkumaan vaivautuneesti yksinäni jossakin pimeässä nurkassa riehakkaita nauravaisia ihmisiä kulmieni alta vilkuillen. Pihalla oli tuttuun tapaan lyhyehkö jono - osaan jo keikasta riippumatta varautua tähän imagojonoon, joka tuntuu syntyvän maagisesti aina puoli yhdentoista jälkeen huolimatta sisällä olevan porukan lukumäärästä - mutta kerrankin sisäpihan toisella reunustalla valtaa pitävään Kaikuun halajavia ihmisiä oli triplasti enemmän, ja huokaisin helpotuksesta tajutessani, että en varmaankaan jäisi paitsi yhdestäkään Lommon biisistä.

Syy sille, että uhmasin seuran puutetta ja lähdin vanuneessa olotilassani Kallioon asti, löytyy nimittäin juuri yllä mainitusta artistista. Lommo on yksi suosikkijumittelijoistani, enkä jonkinlaiseen kulttistatukseen kohonneen Maanalaisella saundilla-julkaisun suosiosta päätellen suinkaan ole ainoa. Liito-oravan ja Kridlokkin yhteisesiintyminen oli myös tervetullutta vaihtelua keikkatarjontaan, joka on toki kunnioitettavan runsasta mutta jonka artistikattaus tuppaa toistamaan itseään.

Luolamaista rappukäytävää ylöspäin tepastellessani oivalsin missanneeni illan pointin. Kyseessä ei niinkään ollut Lommon ja Khidin ilta, vaan Henri Pulkkisen ja Mathias Fosterin muodostaman Paska Sohva-kollektiivin, useamman vuoden Bassolla pyörineen radio-ohjelman juhlistaminen ja saman nimisen klubin virallinen avaaminen. Tietysti tapahtuman upea flyer - mikä taidonnäyte! - toitottaa tätä samaa, mutta olin innostuneisuudessani suunnanut kaiken huomioni livejen vetäjiin, mikä osoittautui virhearvioinniksi.

Hivuttautuessani lavan läheisyyteen hämmennyin siitä vilkkuvien valojen alla energisesti vellovasta massasta, joka oli muuttanut tilan tanssilattiaksi. En ole nähnyt yhtä innokkaasti räppibiisien vietäväksi heittäytyvää väkijoukkoa yhdelläkään KBK-klubilla, tai jos olenkin, niin en lähellekään perjantain väenpaljouteen verrattavissa olevassa mittakaavassa. Erotuksena toki se, että yhdessä soitetaan pelkkää suomiräppiä ja toisessa laajalla skaalalla maailmalta tulevaa soundia nykypäivän aaltoiluja uteliaasti luotaillen. Nössöilin hetken ujona seinäruusuna, mutta ei kestänyt kuin yhden vesilasillisen verran ennen kuin huomasin musiikin tempaisseen mukaansa, ja viimeistään siinä vaiheessa kun HS87:n Grindin' my whole life pamahti ilmoille, päätin, että osallistumiseni kyseiselle klubille ei varmasti jäisi yhteen kertaan.

Onneksi soittoajat eivät pitäneet paikkaansa - olisikin ollut eka kerta keikkahistoriassa - ja ehdin jorailla useamman nappivalinnan tahtiin. Meinasin harmistua, kun porukka pakkaantui lavan eteen ja käänsi huomionsa pois dj-kaksikosta, mutta Lommon tallustellessa lavalle kaikki nyreily unohtui heti alkuunsa. Syytän onnetonta muistiani siitä, että en enää voi mennä takuuseen, oliko ensimmäinen Kridlokkin pyörittämä biitti Pimeydes vai ei, mutta jokin tuttu joka tapauksessa, sillä keikka lähti heti täysillä käyntiin. Kiitos sille jäbälle, joka bailasi vieressäni koko keikan ajan, sillä se sai potentiaaliset omaa olemistani vaanineet pienimmätkin estot katoamaan, ja pystyin olemaan juuri niin täpinöissä kuin halusin.


Lommon setti ei ollut kovin pitkä, mutta sitäkin kutkuttavampi. Ainoa tuntematon mieleeni jäänyt biisi oli neronleimauksen "nuole mun pähkinöitä" sisältävä kappale, joka vaikutti hymyilyttävän ovelalta vedolta. Tutumpien biisien osalta kohokohdaksi nousi Streiffaa, jonka huikea biitti toimi livenä odotetun värisyttävästi. Ylläriesiintyjiä ei harmillisesti nähty, joten biisi katkesi huvittavasti puolessavälissä, mutta sen kirvoittaman Kridlokkin leveän hymyn huomioonottaen keskeytys ei ollut lainkaan hassumpi veto. Tyyppi naureskelee muutenkin ilahduttavan paljon sieltä pöytänsä takaa, mikä on kummallisen virkistävää. Suomiräppikansa ei kai yleisestikään ole mitenkään erityisen synkkää sakkia - ei ainakaan viikonloppuisin keikkamestoilla - mutta jokin siinä Kridlokkin virnistelyssä erottuu edukseen. Ehkä siitä syntyy mielikuva, että hänellä on jännittävä salaisuus, jota ei ilkikurisesti aio paljastaa ulkopuolisille. Tai ehkä siitä vain syntyy hyvä fiilis. Tai ehkä sittenkin jätän hölmöt irrationaaliset henkilöanalyysit toiseen kertaan ja summaan, että hiihtopipoinen dude jätti jälkeensä riemastuneen olotilan ja uudet biisit odottavaisen mielen.

Tunnelma loikki yhdestä ääripäästä toiseen, kun Lommon esitystä seurasi muutama dj-kaksikon valinta ennen Khidin biittiliveä. Käytin ikuisuuden vessaan jonottaen ja tuijotin sen aikana hölmistyneenä, kun edessäni seisova tyttö halusi demonstroida minulle jonkinlaista L'Oreal - because you're worth it-hiustenheittelymeininkiä. Välissä häntä kävi halailemassa jokin innokkaista huudoista päätellen kauan kadoksissa ollut ystävä, jonka poistuttua tyttö kääntyi puoleeni ja sanoi "Siitä huolimatta oon vaan tälleen" ja huiskautti jälleen hiuksensa näyttävästi olalta toiselle. Sanoin "hhmmmh" ja hymyilin. Anteeksi että olen aina niin jäässä, kaikki naistenvessojen sosiaaliset perhoset. Arvostan silti vapautunutta jutusteluanne!

Päästessäni takaisin musapuolelle Kridlokk oli laittanut vehkeensä kuntoon keskelle lavaa, valaistus oli vaihtunut salaperäisen hämyiseksi ja porukka vaikutti kaksinkertaistuneen. Jäin ihan ihan taakse hengailemaan, koska kehtaan vain harvoin änkeytyä kiltisti pidempään odottaneiden ohitse, eikä vieressä tapahtuva baaripuolen möly häirinnyt yllättäen yhtään. Khidin esiintymisen ajaksi tunnelma muuttui pysähtyneeksi ja aiempi energinen hälinä liukeni kadoksiin. Oiliin täysin hurahtaneena ei tullut yllätyksenä, että instrut olivat säkenöivän kauniita. Osa tanssitti, osa vangitsi. Taianomainen tunnelma rikkoutui ainoastaan siihen, kun random jäbä karjui korvaani "moro ootsä sinkku mitä sä etit??". Huusin takaisin "keskittymistä tähän keikkaan", jonka seurauksena hän halasi, pussasi poskeani ja liukeni takavasemmalle.

Näkyvyys lavalle oli kristallinkirkas
Khidin hiljennyttyä jäin vielä muutaman biisin ajaksi tanssimaan, mutta lupaavan räpin vaihtuessa diskoon ja symppiksiin nostalgiabiiseihin - olenkohan ikinä kuullut Trick me:tä baarissa? - häivyin pikkuhiljaa alakertaan. Musiikissa ei sinänsä ollut vikaa, mutta klassikkojen hauskuus piilee siinä, että tanssimuuvit pääsee vetämään övereiksi mieluisassa seurassa. Facebookissa lupailtiin seuraavaa klubia maaliskuulle, joten minulla on nähtävästi pari kuukautta aikaa promota tapahtumaa bestikselleni, jotta voin ensi kerralla jäädä pilkkuun asti fiilistelemään.