Vihdoinkin uutta tältä huipputekijältä! Etenee takenee ei ehkä ole mitään maata järisyttävän innovatiivista edellisen levyn biiseihin verrattuna - samantyyppinen rakenne, biitin elementit ja rytmikäs hei-huutelu löytyvät useammastakin vanhemmasta kappaleesta - mutta hyvä niin. Francis Koiralla on kaikki syyt luottaa vahvuuksiinsa, jotka tekivät Sadonkorjuu:sta niin mielekkään, ja niiden uudelleen kierrättäminen palvelee mainiosti. Valton fiitti istuu kokonaisuuteen suht saumattomasti, vaikka flow onkin huomiota herättävän kulmikas yleiseen junnaavuuteen nähden. Biisi lupaa erittäin hyvää enkä malta odottaa uutta levyä [tähän sata jipii-tuuletusta].
Gordon Gwapon Memphis Private Equity vol. 1 tarttui haaviini Deston mitä mainioimmasta Bassolla pyörivästä Signal Life-ohjelmasta, ja levyn kohokohdaksi nousee alunperinkin huomioni kiinnittänyt Redrum 781. En nyt osaa analysoida memphis-soundeja sen syvällisemmin, mutta Gordon Gwapon vanhoja klassikoita sekoittelemalla tuotetut kappaleet ovat hienoja kunnianosoituksia kyseisen soundin konkareille. Biisit kuulostavat raikkailta kadottamatta kuitenkaan 90-luvun suhinoita ja jumituksia.
Helmikuun viime metreillä soundcloudiin ilmestyi tämä huikean mahtipontinen ja vaikuttavasti aaltoileva räppiä ja trappia yhdistelevä taidonnäyte, joka todistaa, että viime vuoden lopussa löytämäni RL Grime on kovimpia tekijöitä pitkään aikaan. Jouduin toistamaan biisiä lukemattomia kertoja ennen kuin sen vaikutus laimeni siihen pisteeseen, että pystyin kuuntelemaan kappaletta paikallani istuen. Vaikka biisi on kuuntelukertojen myötä menettänyt sähköistyttävimmän vaikutuksensa, tunnen itsessäni silti välittömän kiihkeyden heti ekojen melankolisten tahtien myötä.
Mitäköhän ihmettä musiikkimaulleni on käynyt, kun kaikin puolin perinteinen räppi on alkanut kiehtoa ja jopa koukuttaa? Aiemmin olen heittänyt tympäännyttävät kokoonpanot mielessäni olariräpiksi nimeämääni lokeroon, jonne suljin suurimman osan rataräppityypeistä ja tietty Raimon (joo sanon nyt sen mitä ei saisi, mutta en varmaan ikinä tule käsittämään Raimon viehätystä). Nyt olen joka tapauksessa hurahtanut HDN & DKU:n Jonkin sortin julkaisuun, jonka joka ikinen kappale on valehtelematta nappisuoritus. Kaikenlaisilla vinkunoilla ja ujelluksilla siivitetyt mukaansatempaavan rytmikkäät biitit ja jostain syystä hyvin aidosti sydämellä tehdyiltä tuntuvat tykitetyt räpit aiheuttavat mussa suorastaan kehollista mielihyvää. Enimmäkseen priimaa kohoaa ylitse muiden, koska siinä pyörii kunnioitettava määrä feattaajia ja se kiinnitti alkuun huomioni erittäin viihdyttävällä videollaan (tsihihi), mutta todellisuudessa en pysty valitsemaan suosikkiani vaikka henkeni riippuisi siitä. Pää nyökkää yhtä antaumuksella jokaisen kohdalla.
Voi soundcloud-nuoriso ja ihmeelliset merkit, joiden oikeaoppisesta lausumisesta mulla ei ole aavistustakaan. Tämä hämäriä reittejä pitkin bongattu kappale kiinnitti huomioni kauhuleffamaisiin tunnelmiin vievällä biitillään. Biisi ei ehkä ole kaikkein viimeistellyin kokonaisuus, mutta tämän tyylin kohdalla se toimisikin itseään vastaan. Hämyinen tunnelma, viileät mutta timmit räpit ja synkeä taustatikitys saa täyden kannatukseni. Jos kuuntelen tätä ulkomaailmassa löntystellessäni, muuttuu liikkumiseni heti astetta koviksempaan suntaan.
Koko levy on älytön kokonaisuus ja mielipiteeni vaihtelee koko ajan sen suhteen, mikä biiseistä yltää voittosijalle. Ipodini luukutetuin on kuitenkin DJ Ibusalin tuottama välipala Yeah, real Versace, joka on käsittämättömän täydelliseksi hiottu paketti ottaen huomioon kaikki sen puolessa minuutissa aikaansaamat vaikutukset. En selitä enempää, tämä pitää tuntea. Ja jorata täysillä.
