Aivovuoto / Khid - Se tuli televisiosta / Sushi Drive-By pt. 2

Lue Aivovuodon puoliskoon pureutuva osa 1 täältä

Vasta nyt, aivojani Sushi Drive-By-moodiin ohjelmoidessani, ymmärsin ykkösosassa tekemäni kohtalokkaan virheen. Puhun DJ Kridlokkista lähes aina Kridlokkina, riippumatta asiayhteydestä, vaikka nimitys pitäisi mitä luultavimmin rajata koskemaan vain niitä projekteja, joissa hän todella omaksuu DJ Kridlokkin, tuon pahamaineisen pimeillä sivukujilla kriippailevan gangstan, roolin. Pysytäänpä siis tästedes korrekteissa termeissä ja viitataan tekstin aiheena olevasta levystä puhuttaessa Kridlokk... Khidiin ihan Khidinä. Tai ehkä koko juttu on ihan sama, musiikkiahan tässä ollaan kuuntelemassa.

Biittien puolesta ei ainakaan ole mitään väliä sillä, miksikä niiden luojaa kutsuu, sillä saundi on ekoista tahdeista lähtien tunnistettava ja selkeästi Khidille ominainen, kunhan jonkinlaista erätaukoa Aivovuodon ja Khidin välissä merkkaavasta tuuttauksesta on päästy. Tyyli Aivovuodon puoliskosta muuttuu aiheiden puolesta korkeammissa sfääreissä liitelevämmäksi samalla kun biitit laskeutuvat maanläheisemmiksi. Itse asiassa pieni osa minusta hämmentyy joka kerta HPM:n alkaessa, sillä musiikin tyyli on niin tuttu On totta-levyltä, että odotan joka kerta kuulevani Tuuttimörön avaavan pelin jonkinnäköisillä kävelyä tai oman olemisen hitautta käsittelevillä toteamuksilla. Tuuttiksen leppoisan pudottelun sijaan Khid astuu areenalle ottaen sen hetimmiten haltuunsa yllättävän energisellä flowlla.

Se tuli televisiosta ei ole mitään yksinkertaisinta sisäistettävää lyriikoiden tai muunkaan osalta, mutta Sushi Drive-By se vasta kryptiseksi meneekin. Biisejä yhdistämään lätkäisty otsikko ei anna helpotusta siinä mielessä missä Aivovuodon levypuoliskolla voi umpikujan iskiessä ankkuroitua televisioon ja tulkita hämärämpiä sanoituksia suosiolla sen läpi. Sushi Drive-By ei kuitenkaan ole täysin umpimähkään tekaistu sanapari, vaan alkaa kirkastua tokan biisin Visioita Louvren vessasta myötä, jossa elämän sisällön ja merkityksellisyyden tunteen puuttuessa vedetään sushia ulkomaailman kriittisten katseiden huijaamiseksi.

Yrittäessäni rämpiä tietäni selvyyteen liian rationaalisten ajatuskulkujen kautta en levyn nimen tarkkaa merkitystä koskien tule hullua hurskaammaksi, mutta biisien sulautuessa yhdeksi massaksi mututuntuilen sen tarkoittavan jotakuinkin ohikulkijana omassa elämässään olemista, oman merkityksettömän haahuilunsa sivustatarkkailijuutta, universumin mittakaavassa olemattoman ajan kestävän ihmiselämän täydellistä turhuutta. Täällä sitä tehdään kaikkemme yltääksemme omien vainoharhaisten ajatustemme punomien mahdottomien odotuksien tasolle ja häslätään jonkin syvemmän totuuden löytämisen perässä, väistellen samalla jokaisen kulman takana vaanivaa lopullista sekoamista.

HPM on osuva intro Khidin puoliskoon sen esitellessä heti kättelyssä yhden punaisista langoista, nimittäin jakautuneen persoonallisuuden tai itsensä ulkopuolelle asettautumisen. "Haista paska minä ja minä ja minä ja minä ja minä" on yksi monista riimittelyistä, joissa puhutellaan itseä, tai osuvammin itsejä. Khid asettelee sanansa niin taiten, että huvitun yhä uusiksi samoista humoristisen kekseliäistä ilmaisuista (kehuisin niitä näppäriksi, ellei sanassa olisi tuota alentavan väheksyvää vivahdetta. Kai kaikki sen huomaavat? Näen sieluni silmin, miten iäkkäiden bisnesukkojen seurueessa kehutaan kahvitarjoilut neukkariin hoitaneen respatytön suoritusta näppäräksi... aaargh!), joissa pohdiskellaan mielenterveysongelmiin heittäytymisen mahdollisuutta ihan vain elämän pitkäveteisyyden välttämiseksi, kun telkkaristakaan ei tule enää mitään.

Khidin tuotosten äärimmäisen viehätyksen voi lukea suoraan Visioita Louvren vessasta-kappaleen sanoista. Ei sillä, että wasabilla läträäminen olisi kovin olennaista Khidin musiikillisia tekemisiä ajatellen, mutta tekstin tyylilaji ja tarina yhdessä salamyhkäisen mutta vetävän biitin kanssa paljastavat sen ainutlaatuisuuden, joka lienee yksi merkittävistä syistä DJ Kridlokkin megalomaaniseen suosioon: Tavallaan niin hurjan tosissaan, mutta ei kuitenkaan yhtään. Tavallaan aavistuksen omahyväisenä todellisen persoonansa piilottavana yksinäisenä sutena, mutta kuitenkin yhtenä normijäbänä muiden yhtä tavisten keskellä. Tavallaan vilpittömänä, mutta kuitenkin toinen jalka elämäntyylissä, joka on kuin suoraan sarjakuvasta.

Kappaleen todellinen viesti on toki ihan muualla kuin Khidin olemuksen avaamisessa. Omien liikkeidensä ulkoisen mielipiteen pohjalta analysoimisesta ja hampaat irvessä haavekuvan tavoittelusta on helppo vetää yhtymäkohtia esimerkiksi fitness- tai lifestylebloggaajiin, joiden suurimmat motivaationlähteet tuntuvat välillä muodostuvan hyväksyvien kommenttien keräilystä tai täydellisten asetelmien rakentelusta valokuvia varten, itse toiminnan ja sen tuottamien tuntemusten jäädessä varjoihin. Jos oman pääkopan sisältä ei löydy tarpeeksi pohjaa merkittävän elämän luomiselle, mihin muuhunkaan sitä voi tarrautua kuin valmiiksi rakennettuihin kiiltokuvaesimerkkeihin, joihin sisältyvät varakas elämäntyyli ja viimeisen päälle siloteltu design-persoonallisuus?

Ainoa biitti, joka ei ole Khidin käsialaa, tulee Inneriltä, ja istuu usvaisine kilkatuksineen Chinatownin viboihin kuin nakutettu. Paljastan kuunnelleeni kappaleen tuhottoman monta kertaa ymmärtääkseni jähmeillä aivoillani, mihin siinä lopulta pyritään. Mutta ehkä kappaleen pointti on vähän niin kuin juuri siinä. Haetaan jotakin suurempaa, enemmän, vaikuttavampaa, juostaan pakenevan merkityksen perässä ja turvaudutaan kesken matkan salaliittoteorioihin ja hallusinaatioihin ja kirjaviisauksiin, kun yhtäkään tavoitelluista pelastavista määränpäistä ei tässä tympeässä elämässä ole. Nurkkapöytä universumissa asetelma on samantyyppinen mutta suopeampi, sillä siinä otetaan omaksi kaikki tämä tässä oleva kaikessa kulahtaneisuudessaan. Pelkistetty ja jonkin tylsän peruslinnun raakkumisella höystetty biitti tikittää taustalla, kun Khid jatkaa sushibiisin viitoittamalla tiellä ja leikittelee taidokkaasti ruoka = elämä-samaistuksilla. Seuraavan kappaleen valossa Nurkkapöytä universumin voi myös nähdä osittain räppigeimejä (naurahtelen vaivautuneena valitsemalleni ilmaisulle) tai yleisemmin musiikin tekemistä koskevana pohdiskeluna, jossa otetaan etäisyyttä kaikenlaisiin rajoittaviin kategorisointeihin ja leimoihin ja tyydytään omiin pieniin ympyröihin ilman tarvetta dramatisointiin tai paisutteluun.

Khidin kokonaisuuden ehdottomasti naurattavin - huom ei missään nimessä naurettavin! - on Zelda, joka on biittiä, tarinaa ja videota myöten niin verraton, että suon itselleni nyt oikeuden käyttää tätä kuluneisuudestaan huolimatta voimakasta ilmausta: Zelda on ihan älyttömän KOVA. Kappaleen itseironinen foliohattuilu on tehty niin aidon hauskasti, että tunnen biisin soidessa puhdasta riemua.

Aina kun M(in)inä alkaa, kuulen päässäni Paprun toistelut siitä, että mitä jos ne vihaajat onki oikees ja välittömästi sen jälkeen riemastuneen (tai hysteerisen) tytön äänen kirkumassa "EI NE OOOOOOOO!", kuten kävi Kutosen levyjulkkareissa. En voi sanoa mitään varmaa vihaajista tai heidän oikeassa olemisistaan, muuta kuin sen, että olen kiljumistytön kanssa täysin samaa mieltä. Kappaleesta välittyvän artistinuraan liittyvän paineaallon massiivisuuden johdosta oletan, että fanityttöjen vakuuttelut tuskin artisteja lohduttavat, joten muuta ei liene tehtävissä kuin vartoa sitä päivää, kun odotusten paine kasvaa liian kovaksi ja työntää artistit laidan yli. Kuka tietää, ehkä todellisuus sitten vihdoin todella kirkastuu?

Biitti, joka aloittaa viimeisen hitaan Myyn kaikki paitsi Kate Bushin levyt, on niin lupaava, että harmistun joka kerta yhtä pahasti, kun se vaihtuu itsessään toki mainioon mutta kontrastina edelliseen pettymyksenä tulevaan maalailuun. Kappale räppäämisen lopettamisesta on joka tapauksessa kaiken huomioon ottaen luonnollinen jatkumo sille päänsisäiselle kaaokselle, jota levyllä sohitaan, ja sitoo sen kauniisti harmoniseen pakettiin.

Älykkäät sanoitukset, maailmaa suuremmat teemat, huumori joka on kaikkea muuta kuin kertakäyttöistä, sekä järjettömän laadukas biittipuoli tekevät Se tuli televisiosta / Sushi Drive-By:sta niin korkeatasoisen kokonaisuuden, että vaikka en anna arvosanoja levyille, annan tälle epäröimättömät viis kautta viis.

Khid - Sushi Drive-By

1. HPM

2. Visioita Louvren vessasta

3. Chinatown

4. Zelda

5. Nurkkapöytä universum

6. M(in)inä feat. Paperi T

7. Myyn kaikki paitsi Kate Bushin levyt

Aivovuoto / Khid - Se tuli televisiosta / Sushi Drive-By pt. 1

Lämpenemiseni Aivovuodon musiikille on tapahtunut niin hitaasti, että ehdin hädin tuskin itse huomata, missä vaiheessa mielipiteeni vaihtui viileähkön varovaisesta kiinnostuksesta intensiivisen ihastuneeksi. Kai se tapahtui marraskuisella keikalla Tavastialla. Hengailin suurimman osan illasta yksin ja ihmettelin miksi olin etukäteen intoillut niin kovasti, että ostin ennakkolipun. Olo oli jokseenkin nuutunut ja orpo, vaikka muistan ylpeilleeni sillä, että en suvantohetkinä turvautunut kännykkääni, vaan seisoskelin tyynenä yksinäisenä saarena pienien kaveripoppoiden keskuudessa.

Koska ennen Aivovuotoa esiintyneet Tuuttimörkö ja DJ Kridlokk menevät virallisten määritelmieni mukaan suosikkilistauksessani Aivovuodon ohitse, tuli reaktioni Aivovuodon keikkaan täytenä yllätyksenä. Kaikki aiemmat kerrat yhtyeen live-esiintymisiä seuraillessa olivat menneet rattoisissa mutta ei sen kummemmissa tunnelmissa. Tavastialla huomasin ajautuvani tunnekuohuun ja koin sen myötä varsinaisen ahaa-elämyksen: Ai tästä kaikkien hehkutukset johtuvat! Tunsin viimeinkin päässeeni osalliseksi siitä jostakin huomaamattomasta mutta ratkaisevasta ominaisuudesta, joka tekee Aivovuodosta ainutlaatuisen ja erottuvan koplan kaiken suomiräppisykkeen keskellä. En osaa nimetä tätä maagista komponenttia, mutta jostakin Jodarokin flown puolesta totisten mutta sisällöltään huumoria kuplivien räppien sekä K.V.N & Lobo:n herkullisen kekseliäiden biittien välimaastosta se löytyy. Joillakin vain sytyttää hitaammin kröhöm.

DJ Kridlokk sen sijaan ei tällaista pitkän kaavan kautta rakennettua tykästymistä minun kohdallani vaadi, vaan artistin palvominen on alkanut jo useita vuosia sitten. Meillä on ollut pari mutkaa matkassa ja ajoittain olen kokenut Kridlokkin tyylin liian monotoniseksi ja biisit itseään toistaviksi, mutta uusimmat tuotokset ovat palauttaneet kiinnostukseeni alkuaikojen raikkautta ja seuraan taas silmä (korva) kovana artistin edesottamuksia.

Uskon että joka iikka kokee todella mielekkääksi yksityiskohtaisen syventymisen kuhunkin artistiin kehittämääni mielenkiinnon asteeseen ja siihen pisteeseen johtaneisiin käänteisiin, mutta lienee silti parempi poimia ruotimisen aiheeksi näitä neljää miekkosta yhdistävä musiikillinen projekti eli 20.2. Monspin kautta julkaistu splittilevy nimeltä Se tuli televisiosta / Sushi Drive-By. Saisinko näin ensi alkuun todeta, että huh mikä mielikuvitusta kutkutteleva nimi. Jos joku järjestäisi suomiräplevynimien MM-kisat, tämä yltäisi heittämällä palkintosijoille taistelemaan ykkösasemasta esim. Fuck Vivaldi:n tai Ei toivottuja lastenlauluja:n kanssa. (Voisiko joku oikeasti järkätä tällaiset ja kutsua mut pohdiskelemaan porukassa? Kovia ehdokkaitahan löytyy aina Uuden ajan avaruususkonnosta Mikä on Pläkki?:n. Ehkä tässä olisi aihetta kokonaiseen blogikirjoitukseen hmm hmm?)

Palatakseni kilometrien pituisiksi kasvaneilta sivuraiteilta alkuun, en viimevuotisella keikalla syttyneestä intoilusta huolimatta odottanut levyltä suuria, joskaan en mitään huonoakaan. Oletin pitäväni, mutta sellaisella neutraalilla tavalla, jonka myötä tiedostaa levyn vahvuudet saamatta kuitenkaan sitä fiiilistä (kuten J-Laini räpistä räpätessään biisissä YO Raps kivasti ääntäen toteaa). Siksi lykkäsin levyn kuuntelemista ja tutustuin siihen ensin Kutosen levyjulkkareissa, jotka eivät jättäneet sen kummemmin vaikuttuneita olotiloja. Toki lavashow oli odotetusti viihdyttävä ja artistien keskinäiset sananvaihdot hihityttäviä, mutta kappaleet eivät häikäisseet.

Tämä junnaava alustus voi tietysti johtaa vain yhteen lopputulokseen: levy on aivan huikean koukuttava ja omaperäinen niin sanoitusten kuin biittien osalta. Etukäteen DJ Kridlokkin ja Aivovuodon yhteistyö saattoi tuntua epäloogiselta ja yhteensopimattomalta, mutta vaikka levy on - tietysti - selkeästi kahteen osaan jaettu, on se samalla yhtenäinen kokonaisuus, jonka olemassaolon luontevuus kasvaa kuuntelukertojen myötä. Aivovuodon syventyminen televisioon ja Kridlokkin ei yhtä selkeästi rajatut, elämää ja omaa olemista ja todellisuuden mittasuhteita käsittelevät aihepiirit voi nähdä kahtena eri lukuna, mutta lopulta koko levyn pohjalta löytyy yksi ja sama ydin, tai ytimet. Ulkoinen vs. sisäinen. Fakta vs. mielikuvitus. Todellisuus vs. ihanne. Näiden tiimoilta esiin kuplii jos jonkinmoista samaistuttavaa teemaa, sellaisista yleismaailmallisista seikoista lähtien kuin tyytymättömyys itseensä tai oman pikkuruisen elämän pysähtyneisyys.

Aivovuoto on superkolmikko, jonka seitsemän biisin puolisko on täynnä ilahduttavia kikkailuja ja jokaisella kuuntelukerralla muistoista poikkeavalla tavalla uudelleen eläviä elementtejä. Niin biitit kuin sanoitukset heijastavat pääteemaa, mutta eivät jätä hommaa siihen, vaan kurottelevat television pohjalta syntyvien kaikenlaisten assosiaatioiden puoleen ja tekevät siten kappaleista monitasoisia kertomuksia elämästä yleisesti.

Pari ensimmäistä biisiä toimivat spektaakkelimaisena introna aiheeseen, sillä K.V.N & Lobon vanhojen seikkailuelokuvien rätisevistä mutta suurieleisistä äänimaailmoista vaikutteita hakevat taustat aiheuttavat sen, että pystyn suorastaan sieluni silmin näkemään Jodan sirkustirehtöörin asussa, tepastelemassa itsevarmana ympäriinsä esittelemässä tulevia ohjelmanumeroita. Yonan hivelevän suloinen ääni tasapainottaa riehakasta tunnelmaa ja jättää kuulijan päätettäväksi, ilmentääkö Fantastik Voyage 60-luvun tieteisleffaa vai tunteista ylitsepursuavaa rakkaustarinaa. Myös AI VO WU SHOW heittää ajassa taaksepäin lapsuudessa kiihkeitä odotuksen tunteita herättäneiden piirrettyjen tapittamiseen, taikoen samalla Aivovuodon supersankarikolmikoksi, tällä kertaa kirjaimellisesti eikä vain taitojensa pohjalta (jostain syystä mielikuva on varsin helposti luotavissa ainakin minun aivoissani). Ajojahtimainen Skeleonora's Theme viimeistelee kokonaisuuden ja kuljettaa reaaliaikaisempiin tunnelmiin, joihin TV:n kilkattava ja levyn parhaimmistoon lukeutuva biitti johdattelee.

Lukuisin terävin oivalluksin lastattu kappale on mitä parhain esimerkki Aivovuodolle tunnusomaisesta ristiriitaisesta mutta älyttömän toimivasta kahtiajakoisuudesta, joka syntyy vastaparista humoristinen melankolia tai melankolinen humoristisuus. Kenties asenteessa on jotakin niin suomalaisille ominaista ironisin keinoin itsensä vähättelyä, että tunnistettavuus aiheuttaa välittömän mieltymisen. Eipä kuitenkaan lasketa liikaa kunniaa sen piikkiin, vaan televisio-ohjelmien absurdiuteen pureutuva TV on miellyttävän matalaäänisen Pietarin featin myötä viimeisen silauksensa saava huvittavista vertauksista rakennettu tosi- ja telkkarielämän vastakkainasettelu.

Seinä seinä seinä on tunnelmaltaan varsin ovela - miten tämä tuottajaksikko onnistuu kappaleesta toiseen luomaan niin käsinkosketeltavan ilmapiirin? Musiikin osalta ikään kuin virnuillen etenevässä biisissä Joda ja Kridlokk kertovat yhdessä siitä, millaiseen riittämättömyyden loputtomaan suohon televisiosta puskeva epärealistinen todellisuus pahimmillaan upottaa, sekä millaiseen tympääntyneeseen turtumukseen se tarjonnallaan ajaa. Samalla Kridin vierailu vihjaa hienoisilla salaliittoviittauksilla tulevaan. Kappaleen visuaalinen vastine on vähintään yhtä nokkela kuin biitti antaa ymmärtää, seinäntuijottelun viihteellistämisestä (mieluummin mä muuten näitä jäbiä tapitan kuin  telkkaria!) Mate Colan siemailuun, jonka tiimoilta syntyi talvella varsin viihdyttävä instagram- (dare I say it) KOHU.

Ostos-TV:n pohjalta pohditaan tyhjänlupailun jaloa taitoa ja YO Raps raottaa jälleen itseironisella vivahteella näissä musiikillisissa hommissa ilmenevää sukupolvien välistä kuilua, joka alkaa olla tuttua jopa minulle, vaikka en nyt minään ikäloppuna äijänä itseäni (enkä kyllä ketään muutakaan) näekään. Omasta täysi-ikäistymisestä alkaa olla jo sen verran huomattava määrä vuosia, että keikoilla tuntuu välillä lähes pedarilta, jos joku nuorempaa ikäpolvea oleva dude sattuu kiinnittämään huomioni.

Juuh elikkäs takaisin asiaan köh köh. Aivovuodon osuuden päättävä Alfa-aalto esittelee levyn tokan ylivoimaisesti voittosijalle kuuluvan biitin. Tökkivä, mutta vastustamattoman mukaansatempaava instru on mitä istuvin pohja kappaleelle, jossa sivalletaan television orjuudesta - jumiuttavasta mutta niin koukuttavasta -  kärsivien suuntaan. "Älä yritä säätää vastaanotintas, ota rauhassa, se on parempaa ku nuotio, niin ku mummon satutuokio, ei oikeessa elämässä kuitenkaan häävi juoni oo." Siinä toistuva kysymys, jonka Jodarok onnistuu esittämään syyllistämättä ja ilkeilemättä mutta kuitenkin ilmiön käsittämättömyyden esiin tuoden. Ei kai tässä elämässä nyt oikein mitään sen kummempaa ole, etteikö todellisuuspako olisi täysin perusteltavissa?

P.s. Seuraan Suomen Temptation Islandia ja Sohvaperunoita ja vieläpä suuresti nautiskellen. Joskus koen elämäni varsin tyhjäksi.

Aivovuoto - Se tuli televisiosta

1. Fantastik Voyage feat. Yona

2. AI VO WU SHOW & Skeleonora's Theme

3. TV feat. Pietari

4. Seinä seinä seinä feat. Khid

5. Osta mut

6. YO Raps feat. J-Laini

7. Alfa-aalto

Osa 2

Maaliskuun biisilöytöjä

AZTRA - MEMPHYS SHYT

Normaalisti en biittejä liiemmin kuuntele, mutta tässä on sellainen taidonnäyte, että sietää rikkoa kaavaa. Rauhaisa alku upottaa kuuntelijan heti syviin vesiin ja tyylilajille ominaiset tikitykset ohjaavat sopivaan mielentilaan. Pikkuhiljaa instru alkaa kasvaa suuriksi maalaileviksi linjoiksi ja puhkeaa täyteen kukoistukseen siinä vaiheessa kun räppien sämpläys alkaa. Täydellinen kokonaisuus.

ROBIN SCHULZ - SAME

Tämä on epäilyksettä koko alkuvuoteni soitetuin biisi. Aina kun mieltäni meinasi jokin painaa, laitoin tämän soimaan. Aina kun ikkunan taakse laskeutui jälleen uusi takatalvi, laitoin tämän soimaan. Aina kun aurinko suostui näyttäytymään ja herättämään elinvoimat, laitoin tämän soimaan. Aina kun kävelin keskustan läpi ihmisiä kaulahuivini takaa salaa tarkkaillen, laiton tämän soimaan. Biisi heittää kuulijansa jonkinlaiseen onnellisuusdimensioon, jossa yksikään ulkoinen tekijä ei ole merkityksellinen. Vain syvä rauha ja riemu ja onni siitä, että saa hengitellä maailmassa.

ZHU - FADED

Tein näköjään karmean virheen viime kuussa ja unohdin listata tämän. Kävin alkuvuodesta housen alkeiskurssin ehkä tähänastisen elämäni innostavimman tanssiopen johdolla ja bongasin sekä tämän että Samen tunnilla soineista soittolistoista. Zhu:n kappale toimii samalla tavalla kuin Schulzin taidonnäyte, ainoastaan sillä erotuksella, että se kuljettaa melankolisempiin mutta ei yhtään sen vähemmän mielekkäisiin maisemiin. Fadedin soidessa kuulokkeissa koin kylmiä väreitä ja kappaleen huikeudesta johtuvia haluja itkeä, jollaisia Same ei täysin onnistunut alussakaan aiheuttamaan. Harmi että olen kuluttanut molemmat loppuun enkä enää saa täysin kiinni siitä salaisuudesta, mikä alunperin mut näihin koukutti, mutta ainakin löysin piilevän rakkauden houseen ja koetan hiljalleen keksiä, miten saan ujutettua sen elämääni kokonaisvaltaisemmin.

JUJU - AURINKO

Pari vuotta olen erehtynyt pitämään Jujua naiivina ja höperönä hihhulina, mutta vuodenvaihteen jälkeen tyypin uusimmat levyt ovat alkaneet resonoida mussa tavalla, jota ei voi ohittaa. Yhdistän tämän yllättävän mielenmuutoksen aiemmista vuosista merkittävästi poikkeavaan elämäntilanteeseeni ja hidasta mutta väistämätöntä transformaatiota tekevään elämänasenteeseeni, mutta myös aiemmin puuttuneeseen ja nyt heränneeseen haluun todella kuulla ja kuunnella. Aurinko on täydellinen esimerkki Jujun uudempaa tuotantoa luonnehtivasta kaavasta. Sanoituksien pohjalta löytyy usein selkeä yksittäinen aihe, johon on helppo samaistua ja jota kuvaillaan simppelien valikoitujen yksityiskohtien kautta. Biitti on aiheesta riippuen synkeähkö tai toiveikkaan ja iloisen sekoitus. Juju välittää viestinsä sekoittelemalla räppäämistä ja lauleskelua. Näiden komponenttien sekoitus toimii loistavasti mieltä ylentävänä ja rakkaudelliseen mielentilaan ohjailevana kokemuksena.

KLANGKARUSSELL - SONNENTANZ

Kolmivuotisen parisuhteeni aikana altistuin pitkään MTV Dance-kanavalta puskeneelle taustahuminalle, jota voinee kuvailla jonkinlaiseksi housen, edm:n ja radiopopin sekoitukseksi. Muistaakseni pidin kanavan tarjonnasta heti alkuun, mutta tykästymiseni kasvoi tasaisesti vuosien aikana. Nykyään tunnen oloni hyvin kotoisaksi joka ikisen kappaleen parissa, jonka noilta ajoilta pystyn musakanavan tarjontaan yhdistämään. Nyt kun aurinko yhä lupaavammin puskee itseään talvea yltään karistavan maamme pinnalle, huomaan innostuvani... no, aurinkobiiseistä. Myös kaikki kesästä tai huomattavan onnellisista ajanjaksoista muistuttavat kappaleet toimivat, joten Klangkarussellin koko levy alkaa olla ahkerammassa soitossa. Tämä instruversio hitistä toimii mielentilasta riippuen lohdullisena tai energisoivana.

SOULFLY - ENTER FAITH

Eipäs mennä liian pumpulisiin olotiloihin. Jokin muistovyöry lähes kymmenen vuoden takaa toi Soulflyn mieleeni, ja olen maaliskuun aikana talsinut ulkosalla täysin onnessani tätä riehumista kuunnellen. Soulfly rikastutti elämääni ollessani 16-vuotias hevaria leikkivä pikkutyttö, aina Provinssin lavalla nähdystä livevedosta kesän lopulla kuumassa Etelä-Ranskassa vietettyyn suht villiksi äityneeseen pariviikkoiseen kielikurssiin. Raskaasta poljennosta huolimatta bändin musiikin vaikutus muhun on hymyilyttävä ja ehdottoman ilahduttava. Asiaan vaikuttanee ratkaisevasti yllättävän toiveikkaat ja rohkaisevat sanoitukset, joiden sodankäyntiin, uskontoon ja heimokulttuuriin liittyviä teemoja voi halutessaan soveltaa hieman muunneltuina koskemaan oman elämänsä koettelemuksia.