Drop Zone presents: Critical Sound 23.10.2015

Kuva

En muista milloin Drop Zone x Critical Sound-tapahtuma julkaistiin, mutta herätessäni aurinkoiseen perjantaihin tuntui paremmalta kuin jouluaaton aamuna. Vain kaksi Drop Zone-tapahtumaa sekä Kosmos-festareiden Gravity-stage on riittänyt vakiinnuttamaan kaikki nimikkeen toimesta tapahtuvat systeemit lempitilaisuuksikseni, sillä niissä on aivan erityinen tunnelma, jota on vaikeaa tavoittaa sanoin.

Y31 paikkana hämmensi etukäteen, sillä mielsin tämän Teatteri Forumin nimelläkin kulkevan keskustan klubin merkkivaatteisiin pukeutuneiden, viimeisen päälle meikattujen ja korkokengissä kipittävien teini-ikäisten vakkaripaikaksi. Kävi kuitenkin ilmi, että kyseessä on pelkkiä yksityistilaisuuksia varten vuokrattava hulppea tila, jonka erillinen baaripuolisko ja ensivilkaisulla riemastuttavan kokoinen (eka ajatukseni: jes tänne mahtuu tanssimaan!), kaikista häiriötekijöistä raivattu tanssimistila lavoineen osoittautui täysin toimivaksi sijaintivalinnaksi. Ihastuin ikihyviksi myös wc-tiloihin, mikä saattaa kuulostaa epäilyttävältä, mutta selittynee oudolla mieltymykselläni kauniin värisiin, puhtauttaan kiilteleviin kylppäreihin. Tai sitten ei.

Hyroglifics oli juuri aloittanut puolentoista tunnin osuutensa, kun tepastelin aavistuksen hermostuneena sisään. Olen sitä aina, kun menen paikkoihin yksin, ja pelkoni osoittautuu myös joka kerta aiheettomaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun olen asettautunut tanssimaan. Ei ole muuta kuin musiikki, artisti, ympärillä liikehtivät hahmot ja oman kehoni reaktio tähän vastustamattomaan yhdistelmään. Toruin itseäni ties kuinka monennen kerran siitä, että olin jumituksissani onnistunut missaamaan dj-kisan voittajan Mizfiren, jonka kisamiksaus asetti minut täydelliseen tunnelmaan jo pari viikkoa ennen itse tapahtumaa, mutta eiköhän neidon liveosaamiseen tutustumiseen tule vielä lukuisia mahdollisuuksia, niin lupaavilta netistä löytyvät mixit kuulostavat.

Set it oli koko viikon soundtrackini - en voi nytkään pyörittää biisiä paikoillani pysytellen - ja jos olinkin muutaman ensimmäisen minuutin ajan himmaillut, kyseisen kappaleen räjähtäessä jättimäisistä kaiuttimista heitin kaikki viimeisimmätkin estot pois. En ymmärrä, miten puolitoista tuntia voi kulua niin huomaamatta, mutta niin se vain oli ohi aivan liian pian. Hyroglificsin tyyli on äärettömän mielenkiintoinen. En osaa kuvata sitä minkäänlaisin oikeaoppisin termein tai edes erotella toisistaan niitä kiehtovia rytmejä, joita tämä ilmeisesti suhteellisen uusi tekijä ilmoille räimi, mutta tämä kulmikkaaksi ja tarkaksi mieltämäni, ilahduttavalla tahdilla erilaisia yllättäviä käänteitä ottanut setti vakuutti minut siitä, että artistin juttuja on pakko seurata tulevaisuudessa silmä kovana.

Alun perin jäbän sijaan illan aikana oli tarkoitus nähdä Sam Binga, joka olisi toki ollut kutkuttava ja ehkä aavistuksen letkeämpää soundia soittava viihdyttäjä, mutta on vaikea uskoa, että ketään Hyroglificsin esiintymistä perjantaina todistanutta harmittaisi tämä vaihdos. Häntä oli mahdotonta kuunnella puolikkaalla keskittymisellä, sillä yhtäältä pikkutarkoista elementeistä hivelevän vivahteikkuutensa saava, kuitenkaan kuuntelijansa hillittömiin kierroksiin kohottavaa kiihkeää tempoa unohtamatta tämä tekijä oli kiistatta illan teknisesti mielenkiintoisin esiintyjä. Tai jospa nyt hetkeksi heitettäisi pikkunäppärät termit romukoppaan: ihan älyttömän kova!

Koska Enei kipusi Hyrogflicsin tilalle kesken biisin, joka toki vaivaannuttavien hiljaisuuksien välttämiseksi on erittäin suotavaa, jäivät viimeiset arvostavat aplodit illan ekalle pääesiintyjälle antamatta. Toivon hänen aistineen, kuinka täysillä hänen soittamansa ilahduttavasti eriskummallinen äänimaailmansa upposi.

Käytin tilaisuuden hyväkseni ja livistin vessaan, jossa tajusin peilistä hikisen olemukseni nähdessäni tehneeni naurettavan alkeellisen virheen. Päätin tämän vuoden alussa heittää ainoan omistamani meikkivälineeni hetken mielijohteesta roskikseen, ja ottaa ripsivärin jostain pölkkypäisestä syystä uudestaan käyttöön tänä iltana. 10 kuukautta ilman meikkiä ja mä päätän rikkoa tauon Drop Zonessa? Jossa illan ainoa intentio on tanssia jalat hajalle? Seriously? Olin tietysti hikoillut ripsarit poskille luultavasti ekan vartin aikana, eikä niitä niin vain hinkattu vedellä pois. Näytin siis loppuillan siivottomalta ja teiniangstiselta pandasilmältä. Huomasin tilassa pyörineen videokameraduden hengailevan kuvausvälineidensä kanssa ajoittain lähettyvilläni, mutta onneksi dance like nobody's watching-tanssimuuvini ovat mitä luultavimmin niin hölmöjä, että rähjäisen hikiseen ulkomuotooni yhdistettynä niiden päätymisestä Drop Zonen videokoosteeseen tuskin tarvitsee olla huolissaan. Noin muuten odotan innolla illasta koottua visuaalista antia, sillä tyylissä, jolla tyypit heittäytyvät tämän maanisen musiikkityylin syövereihin, on jotakin syvästi kaunista.

En kuitenkaan jäänyt murehtimaan tätä valitettavaa virhearviota, vaan palasin kipin kapin tanssilattialle, joka oli muutamassa minuutissa syttynyt tuleen. Siinä missä Hyroglifics vangitsi kikkailullaan, oli Enei alusta asti silkkaa paahtamista. Tunnelma salissa oli alle kymmenessä minuutissa muuttunut niin räjähtäväksi, että en voinut mitään äkilliselle mielihalulleni nauraa ääneen. Tahti oli niin hurja, että jokainen soluni huusi tanssivan kansan pariin heittäytymisen tarvetta. Ja tottahan minä sitä noudatin. En muista Enein puolitoistatuntisesta paljoakaan, mikä on minun kirjoissani suuri kehu. Keskittymiseni oli mitä ilmeisimmin niin sataprosenttisesti musiikissa, etten ehtinyt ajatella sellaisia maallisia asioita kuin aika. Muistan vain hullun ryminän, jota Enei tasoitti ainoastaan pariin otteeseen melodisemmalla maalailulla, ja hämmennykseni, kun Kasra kipusi dj-pöydän (vai miksikä sitä rakennelmaa kutsutaan?) taakse.

Olin etukäteen päätellyt, että koska Enein Machines-levy kuului alkukesän suurimpiin suosikkeihini, hänen olisi oltava myös tämän illan lempparini. Yllättäen hän tipahti kuitenkin kolmannelle sijalle, jos nyt tällainen hölmö arvottaminen sallitaan, sillä Kasra, jolta odotin jotakin takuuvarmaa mutta ei mitään tajunnanräjäyttävän huikaisevaa, osoittautui voittajaksi. Tahti oli vähintään yhtä silmitön kuin Eneillä, mutta Kasran ote oli tiukempi ja kokonaisuus värikkäämpi. Luulen kuitenkin, että tavallaan täysin mitätön, mutta itselleni tärkeä seikka yksinään riitti kohottamaan Kasran minun silmissäni illan mielekkäimmäksi artistiksi. Hän nimittäin hidasti tempoa välillä sen verran huomattavasti, että yleisolotiloista tuli lähes räppimäiset. En osaa selittää sitä fiksummin kuin että kyseinen tahtilaji synnyttää minussa luonnollisen taipumuksen jou-muuvien vetämiseen ja ai että kuinka kehoni rakastaa sitä.

Kasra vei minusta huomaamattani viimeisetkin mehut, ja hänen poistuessa lavalta tajusin olevani täysin puhki. Siinä lienee yksi tuntomerkki, joka erottaa huiput hyvistä: musiikkiin keskittyminen on niin intensiivistä, niin omasta tahdosta riippumatonta, että uupumuksen huomaa vasta kun kaikki on ohi. Science Hki veti kuitenkin illan hienoon päätökseen sopivan maltillisella mutta potkivalla puolituntisella, joka hiipui siihen, että volumet putosivat yllättäen lähelle nollia. Kuinka kummalliselta kattovaloihin ja selkeästi kuuluvaan puheensorinaan havahtuminen voikaan tuntua! Kuin suloisesta (ja vähän sekopäisestä) unesta heräämiseltä.

Visuaalisesta yleisilmeestä vastannut Matlock oli tehnyt mitä erinomaisinta työtä. Koen tärkeäksi sen, että tila, jossa aion viettää yöni tanssien, on yleisilmeeltään vastaanottavainen ja lämmin - johtuukohan se siitä, että ollessani yksin liikkeellä kaipaan ympäristöltä jonkinlaista vakuutusta siitä, että mitään ei tarvitse pelätä? - ja Matlockin hypnoottisiin luomuksiin on helppo sukeltaa. Sen lisäksi, että artistien takana olevalta jättiscreeniltä pystyi seuraamaan näitä kauniin skarppeja valoilmiöitä, huomasin yllätyksekseni katonrajassa kaksi neonvaloihin sonnustautunutta tanssityttöä - duo nimeltä Rush Tone, kertoi pikainen facebook-stalkkaus - joiden koreografiat olivat erittäin mielekästä seurattavaa. Oli hämmästyttävää, kuinka täydellisesti musiikkia mukaillen heidän kehonsa liikkuivat, ja vaikka en muistanut tarkkailla, pysyttelivätkö he mukana illan loppuun asti, on pakko antaa syvä kumarrus siitä omistautumisesta ja keskittymisestä, jolla nämä tuntikausia kestäneet tanssit vedettiin läpi. Saman voisin toki sanoa kaikille ympärilläni joranneille ihmisille, joihin huomasin illan mittaan kehittäneeni jonkinlaisen hymyilyttävän yhteenkuuluvuuden tunteen.

Illan artistit todistivat, kuinka yksi levylafka voi yhtä aikaa sekä edustaa saumatonta ja yhtenäistä tyyliä että kurottaa mitä kekseliäimpiin toisistaan poikkeaviin ulottuvuuksiin, menettämättä sitä tietynlaista musiikista huokuvaa armotonta rujoutta, joka on Critical Musicille ominaista. On etuoikeus päästä seuraamaan näitä hommia livenä, josta valtava kiitos ja hullu arvostus kuuluu Drop Zone-porukalle. Nautin.

(P.S. Kiitti tarrasta!)